Vihasta Ja Arvista

Vuodet vierivät,

en muista montakaan,

en syksyn tuulia,

en kevään kohinaa.

Vain talvi mieleeni

on tiensä polttanut.

Yhtä kylmää loistoa

harmaudessaan...

Monen illan hetken sinisen

on mieleni maalannut muistoihin,

joissa yhä metsieni synkkyyteen

toi valheen valon pappi Jeesuksen.

Tuo arpi ei koskaan ole muuttunut,

vain hetken hiipunut menneisiin.

Paskamoraalinne on jo liikaa juurtunut,

kuin rikkaruoho, kylvämänä matojen.

Tuo vitsaus, kulkutauti

säälin ja laupeuden...

Vielä niitän raivaten,

sen juurta jaksain, raivoten!

Vuodet vierivät,

en mieti montakaan,

en enää välitä

ennen muutosta.

Silti kirkko palaessaan

on parhaillaan.

Yhtä jäistä loistoa

kaameudessaan...

Niin kauan että ihminen ei muista

on kuu kiertänyt jälkeen sen.

Itselleni Viha on tuore, eilinen

ja voimistuu vain myötä vuosien.

Sillä lopulta jonain talvena

olen vahvimmillani

ja saan vihdoin todistaa

Herran kansan kuoleman.

Ja tuo aika on mitä mainioin, kylven

veressänne riemuiten...

Vanhat haavat parantuneina,

vanha kosto on täytetty.