Päivänsäde Ja Menninkäinen

Aurinko kun pддtti retken,

Siskoistaan jдI jдlkeen hetken

Pдivдnsдde viimeinen.

Hдmдrд jo mailleen hiipi,

Pдivдnsдde kultasiipi

Aikoi juuri lentдд eestд sen,

Vaan menninkдisen pienen nдki vastaan tulevan;

Se juuri oli noussut luolastaan.

Kas, menninkдinen ennen pдivдn laskua ei voi

Milloinkaan elдд pддllд maan.

He katselivat toisiansa

Menninkдinen rinnassansa

Tunsi kuumaa leiskuntaa.

Sanoi: "Poltat silmiдni,

Mutten ole elдissдni

Nдhnyt mitддn yhtд ihanaa!

Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa

On pimeдssд helppo vaeltaa.

Kдy kanssani, niin kotiluolaan nдytдn sulle tien

Ja sinut armaakseni vien!"

Mut sдde vastas: "Peikko kulta,

Pimeys vie hengen multa,

Enkд toivo kuolemaa.

Pois mun tдytyy heti mennд,

Ellen kohta valoon lennд

Niin en hetkeдkддn elдд saa!"

Ja niin lдhti kaunis pдivдnsдde, mutta vielдkin

Kun menninkдinen yksin tallustaa,

Hдn miettii miksi toinen tддllд valon lapsi on

Ja toinen yцtд rakastaa.